Luovuusloukku

Olen kyllä kertakaikkiaan sitä mieltä, että teknilliseen yliopistoon sisäänkirjautuminen aikoinaan oli menolippu kaavamaisuuteen, tylsyyteen ja kaikenlaiseen hys-hyssyttelyyn. Viisi vuotta on sisältänyt mm. vuoden verran insinöörimatematiikkaa ja fysiikkaa (eli siis hyvin loogisia ja säännönmukaisia harjoitteita), teekkarihuumoria joka sinällään ei ole kovinkaan mielikuvituksekasta, tietotekniikan moninaista käyttöä (tietyt usein toistuvat loogiset käskyt) sekä liikkeenjohdollisia harjoitteita (luovuudella ei kansantaloutta tässä maassa ylläpidetä... vihreää kultaa s**tana!) Opiskeluympäristö ei liiemmin myöskään muusaa ole tarjonnut. Opintofasiliteettien sijainti kun on kliseisen suomalainen, metsää ja järvenranta ja pienen kaupungin betonikeskusta siellä jossain kaukana. Kanssaopiskelijat ovat pääosin miespuolisia, joista suuri osa taapertaa vakavailmeisinä Jack&Joneksissaan (nurja-oikea neulos villapaita ja farkut) pitkin koulun loputonta keskikäytävää ottamatta minkäänlaista kontaktia vastaantulevaan vähemmistön (nainen) edustajaan. Joidenkin tyyppien kanssa tosin tuli päästyä nyökkäyssuhteeseen. (Tiedättehän sen lähes huomaamattoman pään niksautuksen joko vasemmalle tai oikealle yläviistoon puolitutun ihmisen sattuessa kohdalle.) Varsin kyykyttävää menoa siis.

Mitähän kaikkea hienoa sitä olisikaan saavuttanut ja kenen kanssa jos olisi asunut viimeiset vuodet esimerkiksi Helsingissä. Hmm... Olisinko kenties muuntautunut yhdeksi näistä supertrendikkäistä city-leideistä ja kiitäisin tukkaputkella kimaltamassa kekkereistä toiseen. Vai olisinko kenties ns. aktivoitunut ja lakannut pesemästä tukkaani pelastaakseni muutaman uhanalaisen peuran ja siinä sivussa pari nälkäistä lasta. Olisko minulla koko ajan useita proggiksia päällä ja liuta toinen toistaan kummallisempia kamuja, joiden ongelmia ratkoisimme leppoisina iltapäivinä kantakuppiloissamme, missä meidät tunnettaisiin nimeltä ja missä nimikkotuoppimme olisivat alati tiskatut ja valmiit täytettäviksi. Samalla tulisimme ideoineeksi kokonaisia luovia liiketoimintakonsepteja, joita heti henkselit paukkuen esittelisimme siellä täällä ja tuolla lymyileville "just niille oikeille"kontakteillemme.

Muutin pois pikkukaupungin opiskelijalähiöstä jo helmikuussa. Olin innoissani, että vihdoin pääsen paikkaan, missä minulla on kaikki mahdollisuudet harrastaa ja visiteerata erilaisissa tapahtumissa, ylipäätään nauttia luovan ilmapiirin tarjonnasta ja mahdollisesti inspiroitua itsekin. Olen käynyt kerran museossa ja muutamilla keikoilla. Enimmäkseen olen ollut töissä ja kotona, kotona ja töissä eli elänyt sitä samaa rutiinia mitä ennenkin.

(P.S. Olihan siellä opiskelijaelämässä hienojakin hetkiä...)

Tänään olen pohdiskellut mm. seuraavia...

- Miksi minulla ei muka koskaan ole aikaa rukata tätä blogia, vääntää hötömölöä ja silleen.
- Pitäisikö huomenna jo elvyttää kuntosaliharrastus, kun avain työsuhde-etusalille on ollu plakkarissa jo vajaan kuukauden
- Mitenkähän tuo mies mahtaa kaukomailla pärjäillä ja koskahan siitä kuulee muutakin, kuin muutaman rivin tekstareita
- Mitä pitäisi vielä valmisella tulevaa reissua varten
- Ja voi voi, tuleekohan yöllä ukkonen ja pitäisikö sähkövehkeet nypätä seinästä
- Mitähän sitä ottaisi huomenna töihin lounaaksi
- Onkohan eilen päivääntynyt maito vielä käytettävissä (olihan se)
- Pitäisköhän pirauttaa tutulle ja pyytää kahvittelemaan (en pirauttanut, mutta tapasin kaupunkiin Tampereelta päiväreissulle saapuneen ystävän)
- Pitäisiköhän varata hieroja, kun tuntuu, että hartioita särkee niin
- Kauankohan vielä on satamatta? Luonto kaipaisi jo pikaisesti juotavaa...
- Montako ajatusta mahdan vielä jaksaa tähän dokumentoida?? (ehkä tämä riittää)

Arkea ja semmoista...

LÄHTÖJÄ

Pois meno on noussut jonkinlaiseksi teemaksi tässä lähipäivinä. On ollut kaikenlaista kuolemaa ja kaukomaille lähtöä. Kyse ei tosin ole itsestäni. Täällä Espoossa minä pönötän. Kuolema tuli lähelle viime perjantaina, kun eräs samalle mökille osunut kaverin kaverin kaveri kohtasi loppunsa perisuomalaisesti hukkuen. Vaikka henkilön tuntemattomuus kovasti koettaakin järkytystäni lieventää, on tarinan suru siinä, että ei minulle enää koskaan tarjoudu mahdollisuutta tutustua häneen. Kuolemassa hirvittää sen lopullisuus, se että sekunnin murto-osassa kaikki voi olla ohi. Ihminen ei nykyisessä kaikkivoipuudessaan voi kuolemalle mitään. Kuolema on moniulotteinen laajalti koskettava asia. Toisille se voi lopun sijaan olla käännekohta. Kuoleman kanssa kasvotusten joutuva tulee varmasti asettaneeksi oman hauraan elämänsä tarkastelun alle. Miten voisin paremmin vaalia omaa ja läheisteni elämää?

Viime viikonloppu totisesti vavisutti käsityksiäni omasta elämästäni. Kun näkee läheltä, miten nopeasti ja vähäisitä syistä elämä voi lakata olemasta, haluaa pitää kiinni omastaan kaikin voimin ja ehkä yrittää tehdä siitä vielä hiukan enemmän elämisen arvoisen. Iloita ja rakastaa, vielä kun on aikaa...

Toinen astetta vähemmän dramaattinen lähtö osui kohdalle eilen, keskiviikkoaamuna. Minä lähdin töihin Ruoholahteen, mies lähti kauas eteläiseen Aasiaan. Erkaantumisemme tapahtui Tapiolan keskuksessa betoniseinämien välissä, bussipysäkillä. Minä tulin illalla kotiin, miehen paluu on näköpiirissä vasta puolentoista vuoden kuluttua. Kaukosuhde siis. Kuolemaan verrattuna kaukosuhde on toki melko hyvä vaihtoehto. Sentään on olemassa jälleennäkemisen mahdollisuus. Silti epävarmuus toisen motiiveista ja elämänvalinnoista kalvaa mieltä väkisinkin. Vaikka molemmat osapuolet pysyvät tahoillaan elinvoimaisina voi yhteinen kipinä sammua ja kuoleman kohteena onkin parisuhde. Suhteen henkikulta on onneksi täysin riippuvainen hoitajiensa tahdosta, jolloin se ei voi kohdata loppuaan ikävän onnettomuuden seurauksena.

Siispä pää pinnalla ja housut jalassa...

VÄSY

Nyt väsyttää eilinen biletys. Oon vanha, enkä enää jaksa fyysisesti kaikkea sitä riekkumista, mitä vielä viisi vuotta sitten jaksoin. Silloin ei ollut mitään ongelmaa painaa viikko festareilla muutaman tunnin yöunien kera. Ja, mikä ärsyttävintä, huomaan että kuitenkin mieleni jaksaisi jorata vaikka aamuun saakka, mutta kroppa vaan ei pysy perässä. Helkkarin riippakivi! Voishan sitä toki aloittaa atleettisen ja askeettisen elämän joksikin aikaa ja sitten toisinaan ottaa ilon irti energisestä olosta. Mutta siihen taas ei mieli oikein kykene.

Ei tule vanhuus yksin ei. Se tulee löröttävän vatsanahan sekä selluliitin kanssa. Niin ja niiden ällöjen pintaverisuonten, joita on ruvennut ilmestymään reisiin ja pohkeisiin. Tarkkailin rannalla vanhempien naisten kinttuja ja edessä ei tosiaan ole kovin lupaava tulevaisuus. Voisikohan ihoa jotenkin treenata niin, että säästyisi suonikohjuilta ja muilta vanhuuden rumuuksilta. Veistä en kyllä kovin helposti lähde kropalle näyttämään, mutta ehkä on siihenkin joskus turvauduttava, jos oikein rumaksi herkeää.