Bloody Sunday
Katselen parhaillaan telkusta sunnuntai-iltani ratoksi dokumenttia, jossa Beslanin koulukaappauksen uhrit, koululaiset itse, kertovat asiasta omin sanoin. Pieni, ehkä kymmenen vuotias poika esittelee koulun raunioita kuvausryhmälle, "Tuosta me juoksimme sisälle pakoon. Tuosta ikkunasta heitettiin ruumiit ulos." jne. jne. Toinen lapsi selittää, miten terroristi tuijotti häntä pitkään ja piinallisesti. Kolmas kuvailee, miten yksi mies ammuttiin, "kun se ei ollut hiljaa." Miten nämä lapset ovat mahtaneet käsitellä tällaista kriisiä? Ovatko he saaneet minkäänlaista ammattiapua näin vaikean trauman sulatteluun? Lapsuuteen ei tulisi kuulua verilammikoiden pyyhkiminen eikä terroristille vähien rahojensa tarjoaminen, että äiti pääsisi turvaan. Puhumattakaan kappaleiksi räjähtäneen terroristin aivojen väistelystä. Traumat ovat syvät. Yksi lapsi toteaa, "Jumalaa ei ole olemassa, on vain sotilaallinen hallinto." Millaiseen maailmankatsomukseen nämä lapset kasvavat? Tuleeko heistä vihaisia kostonhimoisia aikuisia, jotka vartuttuaan jatkavat kostonkierrettä. Miten ehkäistä kierteen syveneminen, jos ajatusta koston oikeutuksesta viljellään jo pieniin lapsiin. Muistikuvat ovat lähtemättömät ja lasten kuvailut koetuista kauhuista pelottavan yksityiskohtaiset. Pikkupoika tähtäilee kotitalonsa ikkunasta perheen aseella ja rakentelee tykkejä rakennuspalikoista varautuen uusiin terrori-iskuihin. Voiko moista vihaa ja pelkoa koskaan poistaa?
0 Comments:
Post a Comment
<< Home