On pakko, ei vaan voi olla noteeraamatta. Nightwish -asiaa siis. Ks. bändiä on tosiaankin piinattu ennennäkemättömällä mediasirkuksella ja kirjan julkistamisen jälkeen...padam!! Tarjan äijä , se Marcelo Cabuli a.k.a Kepuli (aina niin ulkomaalaisystävällisten suomalaismiesten lanseeraama lempinimi) räjäyttää pajatson julkaisemalla suunnattomia kohuväitteitä Tuomaksen oletetusta rakkaudesta Tarjaan. Onhan tuo nyt aika selkeesti näin. 13 tai joitan veenä tutustuneet varhaisteinit, iso yhteinen kiinnostus eli musa, tyttö laulaa kauniisti pojan sydänverellään rustaamia viisuja. Vähemmästäkin rupeaa ujon teinipojan hormonit hyrräämään. Ja kun vastakaikua ei ole tullakseen, vaan everdreamit kohdistetaan ihan jollekulle toiselle, niin ei siinä kovin mielellään tätä toisen rakkaudenkohdetta lähestytä.
Järjellä ajatellen, mitä tämä kaikki kuuluu kenellekään muulle kuin asianosaisille itselleen?? Minua ja satoja tuhansia kanssafaneja asia kuitenkin kiinnostaa. Jopa sen verran, että investoin kaksieuroisen viikonlopun iltikseen, jossa asiaa käsiteltiin huiman puolen sivullisen verran.
Pistää toisaalta hiukan myös epäilemään koko saippuaoopperahevi -jupakan ajoituksen laskelmallisuutta. Viimeinen hurmoksellinen keikka, jossa bändi ottaa ja rokkaa kotimaan. Sitten mennään ja ojennetaan laulajalle avoin kirje, eli siis fudut. Parinviikon mediajeesustelun jälkeen jeesustellaan lisää sitä, että kun näin paljon jeesustellaan. DVD- julkaisu ja kirjaa perään seuraa tasaiseen tahtiin ja tietenkin edelleen jeesustelun saattelemana. Väärinkohdeltu laulaja vuodattaa monta julkista kyyneltä ja kuuluttaa samalla, että konsertteja on muuten tuloillaan.

Kirjassa nostalgisoidaan bändin varhaisia vaiheita mm. romantisoimalla bändin ja varsinkin crewn poikien käsittämätöntä kiertuesekoilua sekä hurskastellaan sillä, että "ei meillä koskaan mitään muuta kuin alkoholia olla käytetty". Samalla ihmetellään sitä, kuinka laulajatar matkustaa ylhäisessä yksinäisyydessään mieheensä turvautuen. Ja se mies vasta varsinainen ilmestyskirjan peto onkin. Rokkenrolli ei selkeästikään siedä naisia, ellei tämä ole valmis ottamaan osaa veljelliseen ördäilyyn ja muihin asiaankuuluviin huvituksiin. Molemminpuoliset selittelyt tuskin hetkeen hälvenevät. Seuraavaksi käydään jeesustelemaan uutta laulajaa ja sitä, miten tämä joko on täysin erilainen tai sitten törkeästi Tarjaa jäljittelevä ja miten tämä kaikki taas heijastelee Tuomaksen herkkää taitelijan psyykettä. Mutta, kuten Lordi euroviisukansalle osuvasti toteamaan...Mitäs tilasitte!

Rupeanpas nyt kirjoittelemaan sitten tälläistä. Enhän halua missään nimessä olla trendien ulkopuolella, koska kaikillahan nykyään on tällainen. Ehkä tämä on taas uusi keino koettaa tuntea itsensä tärkeäksi. Ajatus siitä, että joku tätä lukisi saatikka rupeaisi seuraamaan työkseen on kuitenkin melko etäinen, mutta ehkä ei mahdoton. Sen sijaan, että ruotisin täällä minulle niin tyypilliseen tapaan omaa näennäisen kurjaa suhde-elämääni, voisin keskittyä kokonaan itsestäni riippumattomien ilmiöiden tutkailuun.

Ensinnä mieleeni tulee kiinnostava aihe, nimittäin moikkailu. Bussilla paljon matkustavana en ole voinut välttyä huomaamasta kuskien toistuvia kädenheilautteluja onnikoiden ajaessa vastaan. Minulla on kokemusta myös motoristien sekä tietyntyyppisten autojen harrastajien moikkailusta. Kuulemma myös karavaanarit morjestavat toisiaan. Tämä on mielestäni hyvinkin sympaattinen ilmiö tavanomaisesti niin kasvottomassa liikennekäyttäytymisessä. Mikä sitten saa liikenteessä muuten hyvin sisäänpäinkääntyneen ihmisen moikkailemaan juuri tiettyä viiteryhmää vaikka tyyppi olisikin tuntematon. No ei tarvita kovin kummoista rakettitiedettä, että voidaan todeta yhteenkuuluvuuden tunteen merkitys. Suomalaista sosiaalisen kanssakäymisen kulttuuriahan leimaa perinteisesti ns. klikkiytyminen, eli vietetään aikaa omissa porukoissa eikä välttämättä olla kovin avoimia vieraille sekaan pyrkiville. Tai ainakin lämmittelemiseen kuluu jokin tovi. Esimerkkinä bileet, joihin emäntä/isäntä on kutsunut eri yhteyksistä itselleen tuttuja ihmisiä, jotka sitten porukoituvat omiin ryhmiinsä, siten että ympäri kämppää istuu pieniä "notskipiirejä", jotka toki illan edetessä (ja veren alkoholipitoisuuden noustessa) saattavat jopa intoutua satunnaiseen sananvaihtoon keskenään.

Miten tätä keskinäisen solidaarisuuden meininkiä, eli moikkailua saisi levitettyä paremmin kaiken kansan keskuuteen? Että toisilleen tuntemattomat ihmiset saataisiin viihtymään keskenään ihan selvinpäin, ettei ei aina tarvitsisi bileisiin mennessä ajatella, että voi kauheaa, tunnenkohan mä sieltä ketään. Ja vaikka ryhmä toivottaisikin tervetulleeksi, miten karistaa itsestään se ilkeä ulkopuolisuuden tunne, ettei ne kuitenkaan ole tosissaan...
Selkärankaa saatana!!

Yksi lempi urheilumuodoistani on nykyään sauvakävely. Tämän lajin parissakin olisi mukava moikkailla vastaantulevia kepinheiluttelijoita. Itse en ole vielä uskaltautunut tällaista kokoeilemaan. Ehkä seuraavalla lenkillä.